sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Kenelle aforismeja kirjoitetaan

Mitä tiukemmaksi ja pelkistetymmäksi teksti käy sitä suurempi on mahdollisuus, että puhetta ei enää ymmärretä. Lyhyys ja ytimekkyys kuuluvat kuitenkin mietelauseiden lajityyppiin, mikä on saanut jotkut aforismien ympärillä touhuavat ihmiset vaatimaan yksilöllistä esitystapaa selkeyden uhalla. Persoonallisuus onkin ainoa tapa erottua muista kirjoittajista, koska auringon alla ei ole ajateltu mitään uuttaa vuosituhansiin, ehkei sitten sen, kun ihminen alkoi operoida käsitteillä ja kuvaamaan niitä sanoilla. Puhe tuli ensin ja oli aluksi hyvin konkreettista käsitellen elämisen ehtoja ja pärjäämistä luonnon armoilla. Sittemmin vapaa-ajan lisääntyessä kieli on lähtenyt omille teilleen ja ilmeisesti tulee vieraantumaan yhä enemmän arkipäivästä. Yhden äidinkielen tilalle tulee monta erityiskieltä, joita ymmärretään vain ammattia harjoittavien keskuudessa. Sen syntaksi ei avaudu muille kuin kyseisen ammatinedustajien luoman kulttuurin ihmisille. On totta, että kulttuuria syntyy vieraiden vaikutteiden sulautuessa traditioihin, mutta kohtuus olisi hyvä säilyttää kaikessa. Taiteen tarkoitus on kuvata asioita, mutta mitä erikoisuus hyödyttää, jos kukaan ei ymmärrä taiteilijan muotokieltä jääden täysin sen kuvauksen ulkopuolelle.

Edellä mainittuun viitaten olenkin jonkin verran karttanut aforismien kirjoittamista. Jos ihmiset ovat ymmärtäneet niitä, ne ovat olleet ns. asiantuntijoille liian tavanomaisia. Abstraktimpi, eli ennen esittämätön tapa, ei sekään ole ollut hyväksi. Sitä ei tosin ole moitittu tavanomaiseksi, mutta asiantuntijoita en ole saanut liikkeelle. Ehkä joku lannistuisi vastaavassa tilanteessa, mutta kosketuspinnan puuttuminen ei johdu sanottavan sisällöstä tai omasta ufoilusta vaan siitä, että kirjoittaja ja lukijan spesifioitunut sivistys ovat erillään toisistaan. Lukijan olisi pitänyt kulkea melkeinpä sama elämäntie kuin minun ja omata tarpeeksi persoonallista samankaltaisuutta kanssani, että hän ymmärtäisi sisällön pelkästä ilmassa leijuvasta vihjeestä, ruumiinkielestä, joka on siirretty paperille. Tämä on koko tavalla mahdotonta. Ei edes nero onnistu maalaamaan maisemaa katsojalle siveltimen vedoin, joita ei ole käytetty aikaisemmin. Tietysti on tuhansia tapoja käyttää sivellintä ja loihtia kuvia paperille, mutta abstraktin kuvataiteen kanssa ollaan usein samassa tilanteessa kuin modernin mietelauseen kanssa. Se on erikoista, mutta mitä sitten. Kukaan ei innostu.

Kerran sadassa vuodessa meillekin toki tulee muutama kirjoittaja, joka taitaa uuden ja ymmärrettävän tavan ilmaista meidän kaikkien mietteitä. Mitä sitten tämä kaikki muu teksti on? Ammattipiireissä löydetään jo kymmeniä innovatiivisia sanailijoita, mutta ainakin minulle heidän haikut ovat jääneet selkiintymättömiksi henkäisyiksi. Kyse ei ole suosimisesta vaan eriytymisestä. Kuten jo edellä totesin, että eriytynyttä esitystä ymmärtävät vain asialle omistautuneet. Pienessä maassamme käy helposti niin, että harrastajista tulee tuttuja toisilleen. Lukuisien keskusteluiden eikä aforismien ansiosta ihmisistä tulee toisilleen tuttuja ja he ymmärtävät toistensa arjesta kaukana olevia ajatuksia paperilla. Ehkä niin on hyvä, koska muuten kukaan ei uskaltaisi yrittää mitään uutta jo kaiken sanotun suhteen. Uusi esitystapa ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että olemme kuulleet kaiken jo aikaisemmin.

Onko tavanomaisella muoto- ja esityskielellä sitten enää mitään virkaa, kun pitää lyödä uuteen suoneen. Uskon, että valtaosa ihmisistä lukee mielellään arkikielisiä mietteitä, koska oivallukset tuottavat mielihyvää. Harva ihminen on sivistänyt itseään sillä tavalla, että hallitsisivat vuosituhansien mietelauseet vaan ne ovat upouutta herkkua tämän päivän kirjoittajan kynästä. Kirjoittajatkaan eivät ole plagioimassa ketään vaan todella ovat oivaltaneet jotain ensimmäisen kerran ja haluavat jakaa oivaltamansa tärkeän totuuden. Hyvin pian, varsinkin jos he antavat tekstejään arvosteltavaksi, he kokevat pettymyksen, kun se ja se on aikaisemmin vääntänyt saman asian paperille. Arvosteltavaa kehotetaan sanomaan asia luovemmalla tavalla tuorein kielikuvin. Valitettavasti kahden lauseen virkkeeseen ei kovin montaa kielikuvaa mahdu niin, että ajatus olisi vielä esillä. Arvostelijoiden ja vaikuttajien mielestä näin vain pitää tehdä, vaikka he itsekin pian vieraantuvat esityksestä, jos eivät tunne kirjoittajaa muuten tai satu olemaan absoluuttisesti samalla taajuudella. Syynä on sosiaalinen eristäytyneisyys, kuten edellisessä kappaleessa toisin sanoin totesin.

Kaiken tämän tiedostaen olen kuitenkin päättänyt pistää ajatuksiani esille. Esitystavassani en tarkoituksellisesti lähde hakemaan erikoisuuksia ollakseni ainutkertainen. Jutun pitää tulla pakottamatta. Uskon, että mietteeni voivat tuottaa ahaa-elämyksiä, vaikka en toki keksi mitään sellaista, mitä ihmiset eivät olisi keksineet aiemmin. Suolana tässä on se, että jo kertaalleen sanottuja ajatuksia on miltei loputtomasti. Kukaan ei ole kuullut niitä kaikkia tai ehtinyt oivaltamaan loputtomasti. Jos joku on liian tuttua, se on sitten työtapaturma ja osoitus minun rahvaanomaisuudesta, kun innostun jostain yleisesti tiedetystä. Minulle se on kuitenkin ollut jossain tilanteessa merkittävää. Näin on inhimillistä, että oletan sen olevan helmi muillekin.

Koetan välttää sellaisten kuvien käyttöä, jotka edellyttäisivät tietoa jostain arkipäivän ulkopuolella olevasta. Filosofia on jotain sellaista, mikä edellyttäisi samojen kirjojen lukemista ja teesien tutkimista. Toki jokin pitkälle kehitetty teoreema voi sellaisenaan aueta, vaikka ei kuuna päivänä olisi ajattelijan kirjoja avannut. Filosofian kohdalla oivaltaminen onkin helpompaa, koska ajattelijat eivät pyri tarkoituksellisesti esittämään itseään käsittämättömällä tavalla vaan on heidän etunsa, että mahdollisimman moni ymmärtää heidän kehitelmiään. Kuinka omaperäinen minä sitten olen tavanomaisin keinoin, jää lukijan arvioitavaksi. Toivottavasti omaleimaisuus kuitenkin näkyisi, vaikka snobbaileminen ei ole luvallista. Pelkään silti tavanomaisuudessanikin joskus syyllistyvän siihen, että sanon jotain, mikä edellyttää samoja kokemuksia kuin itselläni. Sellaisen karsiminen ei kuitenkaan ole mahdollista, koska persoonallisuus ei ole pelkästään geenejä vaan ihmisen luonne kasvaa myös kokemuksen myötä.

Otan yhden esimerkin, vaikka koskaan ei saisi selittää kirjoittamisiaan. Seuraavassa lause näyttää aivan tavalliselta, mutta omasta mielestäni se sisältää ytimen. Siinä on tavanomainen tieto pakattuna. Esitystavassa ei ole mitään arkipäivästä poikkeavaa. Se pelaakin sillä toivolla, että sisältö ja oivallus puhuvat sen puolesta, tekevät sen tarpeelliseksi.

Hyvä ihminen
ei ole täydellinen.

Aika rankka väitös, mutta juuri siinä piilee mietteen omaperäisyys. Sen lukeminen ei tuota kenellekään vaikeuksia eikä se vaadi kuin elämänkokemusta. Jos lisäisin siihen välttämättä-sanan, siitä tulisi klisee. Näin siinä on mahduttamista ja oivaltamista. Ei ole selvää, mitä se tarkoittaa, vaikka onkin täysin loogista puhetta. Toivon, että tämä on sen kaltaista abstraktisuutta, joka on arjen käytössä. Joskus pysytellessään arkipäivän esitystavassa tulee varmasti sanottua päivänselvyyksiä, mutta parempi sekin kuin olla käsittämätön. Toivon, että näin kirjoitan aforismeja ihmisille enkä arvostelijoille.

Kerään ajatuksiani suunnittelemilleni postikorteille, joista jotkut esittelen tällä kotisivustoni Postikortteja -sivulla. Kaikkia kortteja en ehdi esittelemään, mutta niin esitellyt että esittelemättömät kortit on koottu osoitteeseen https://picasaweb.google.com/yellingrosa/Postikortit Kotisivustoni Postikortteja –sivulla tulee olemaan edelleen kaikenlaisia kortteja, joten kannattaa vilkaista niin Postikortteja -sivulle kuin verkkoalbumiinkin. Yritän kertoa jotain avartavaa silloin, kun esittelen korttejani. Valitettavasti aika on rajallista. Kaikkea ei ehdi, vaikka kuinka haluaisi.

Tällä hetkellä verkkoalbumissa on kolme afokorttia. Tänään esittelen Postimerkkejä-sivulla Jokainen ihminen –mietteen. Lisää tullee vähitellen.

Torniossa 24 päivänä heinäkuuta 2011
Yelling Rosa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti