lauantai 3. marraskuuta 2012

Totuus

 

Latasin muutaman uuden mietteen Runoja -sivulle. Ne käsittelevät hyvin epämääräistä totuusaihetta. Epämääräistä siksi, ettei kenellekään ole selvää, mitä totuus on. Jokaisella ihmisellä on oma totuutensa, joten käytännössä totuus on synonyymi näkemykselle, joka on yleisesti hyväksytty epämääräisenä objektina. Totuus ei ole päässyt yleisprinsiipiksi vaan ihmiset kiistelevät jatkuvasti siitä, mikä on totta ja mikä ei. Tämä asettelu synnyttää sitten vaikeuksia ja pahimmillaan sotia kansakuntien välille. Toki mikään käsite ei ole saavuttanut prinsiipin asemaa, ei edes hyvä ja paha. Totuuden suhteen ollaan kuitenkin samaa mieltä siinä, että se on yksi korkeista kategorioista, jos ei ainoa sellainen. Ihmiskunta on vain unohtanut asettaa sille uusia vaatimuksia, niin että siitä tulisi tavoite, johon pyrittäisiin yhteistuumin. Tämä ei ehkä toteudu koskaan.

Puolueeton totuus vaatisi niin paljoa luopumista, että se on meille ihmisille lähes mahdotonta. Oma totuus, jota pitäisi kutsua näkemykseksi, takaa meille ne edut ja mukavuudet, jotka meillä on. Kanssaihmisen totuus taas usein uhkaa olemassaoloamme ja toimintaperiaatteitamme. Uhille viittaamme kintaalla ja joissakin tapauksessa toisenlaisuus saa meidät aggressiivisiksi. Totuuden, jos se olisi puolueeton, tulisi kattaa muunkin kuin yhden ihmisen tai ryhmä edut, pitäisi huomioida kaikki se, mikä on esillä ihmiskunnassa ja laajemmin kaikkialla maailmankaikkeudessa. Ihmisten puheissa ja toimissa totuus tullee olemaan puolueellinen.

Sen yleispätevyys ei ole kuitenkaan harhakuvitelma. Vanha sanonta toteaa, että totuus kuullaan lapsen ja humalaisen suusta. Totuudesta puhuvien ryhmään voidaan lisätä taide, mutta ei sokeasti. Taiteilijan, eli ihmisen, näkemykset tahtovat silläkin saralla sekoittaa pakkaa. He lisäävät tendenssiä, jolla ehkä huomaamattaan vahvistavat omia tottumuksiaan ja periaatteitaan. Sadut usein välttyvät tästä oman maailman pönkittämisestä. Sadun kertoja pääsee ulos kehyksistään ja voi pelata yleisillä lainalaisuuksilla ja antaa selkeän kuvan esimerkiksi hyvyydestä ja pahuudesta. Näissä raameissa, jotka ovat etäännytetty reaalielämän vaatimuksista, kertoja pääsee lähelle puolueettomuutta. Näin voimme hyväksyä, että totuus on olemassa, koska satu on todella olemassa maailmankaikkeudessa. Abstrakti kuvataide on otollinen totuudelle. Käsitteellisen parissa luodessa taiteilijalla on kovin vähän tarvetta miettiä sitä, mikä on hänen kannaltaan järkevää ja käytännöllistä, hänen asemaansa pönkittävää. Niinpä hän antaa kauneuden tulla sielunsa syvyyksistä vapaasti. Tämän tapahtuman tunnistaessa taulun katsojan valtaa rauha. Jos kauneuden puhtaus ei ole tapahtunut, katsoja voi tuntea ahdistusta ja petosta, vaikka taulussa ei olisi yhtäkään konkreettisesta ympäristöstä tunnistettavaa piirtoa. (Luonnollisesti abstraktio voi olla vihaa täynnä, mutta käytin nyt kauneusesimerkkiä.)

Näitä miettiessäni paperille ilmestyi pari ajatusrunoa. Niitä kirjatessani olin kaukana jokapäiväisyydestä, joten uskallan toivoa niiden tunnelman välittyvän lukijalle. Jos näin ei tapahdu, taisin vielä olla liiaksi sidottuna reaalielämän kehyksiini. Näin ne menevät:

 

Totuus

Ihmisen
totuus
puolueellinen
valetta on.
3/11 –12

 

Minä en valehtele

Minä
sepitän tarinoita.
Minä en valehtele
ruokapöydässä.
Kääntäen:
Joskus on
liioiteltava,
miltei valehdeltava,
jotta totuus
ilmenisi.
Mikä olisi
satumaailmaa
harmittomampi
ympäristö?
3/11 -12

Jälkimmäisen runon nettiversiosta jätin neljä viimeistä riviä pois. Ne olivat liiaksi selittelyn makuisia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti